Pitkittyneet huoltoriidat

Uuden lapsenhuoltolain lähtökohtana on lapsen oikeus tapaamisiin, huoltoon ja elatukseen. Kokemuksemme mukaan pitkittyneissä huoltoriidoissa lapsen etu on saattanut jäädä sivuseikaksi, sillä usein kyse on aikuisten välisestä valtataistelusta, jossa häiriöinen vanhempi tavoittelee ainoastaan omaa etuaan uskoen vakaasti, että se on lapsenkin etu.

Lapsiin liitetyt asiat konfliktoituvat usein eron seurauksena, ja sen sijaan, että yhteisenä intressinä olisi lapsen tapaamisiin ja huoltoon liittyvien asioiden sovinnollinen ratkaiseminen, häiriöinen vanhempi käy läpi omia eroon liittyviä pettymyksen ja häpeän tunteitaan lapsen asioiden varjolla. Hän ei ole valmis joustamaan tai hakemaan kompromissia, vaan häiriöiselle ainoa tyydyttävä tulos on oman edun ajaminen loppuun asti. Mikäli asia ei ratkea hänelle edullisesti, asia riitautetaan uudelleen- ja kierre on valmis. Usein riitoihin liittyy myös lapsen järjestelmällistä vieraannuttamista, mikä vaurioittaa lapsen psyykettä ja järkyttää hänen perusturvallisuuden tunnettaan pysyvästi. Suomessa keinoja vieraannuttamisen ehkäisemiseksi on hyvin vähän eikä sanktioita juurikaan määrätä.

Uusi lapsenhuoltolakikaan ei valitettavasti ole pystynyt ehkäisemään huoltoriitakierteitä riittävän tehokkaasti, vaan lapsen huoltoon liittyvät asiat otetaan uudelleen käsittelyyn, jos olosuhteet ovat vähääkään muuttuneet. On selvää, että jokainen vanhempi haluaa puolustaa lastaan ja taistella, jos näkee sen välttämättömäksi lapsen edun kannalta. Kuitenkin on viisautta myös nähdä se piste, missä kohtaa on syytä luovuttaa, ettei lapsen psyyke hajoa kokonaan. Tämä on oikeanlaista vanhemmuutta. 

Huoltoriitojen ehkäisy voidaan nähdä yhteiskunnallisena kysymyksenä, jossa ennaltaehkäisevällä työllä on suuri merkitys. Esimerkiksi terveydenhuollossa ja koulussa kerrotaan perhesuunnittelusta, mutta lapsiperhearki sen mukana tuomine ongelmineen ja niiden vaikutukset parisuhteeseen tulevat monille täytenä yllätyksenä. Suosittu tietolähde useille nuorille vanhemmille on sosiaalinen media, jonka kuva vanhemmuudesta on monesti hyvin vääristynyt ja unelmat vauva-arjesta ja täydellisestä perhe-elämästä romuttuvatkin nykyisin yhä varhaisemmassa vaiheessa. Tämä on myös valitettavasti nähtävillä työssämme, sillä yhä useammin asiakkainamme on henkilöitä, joiden lapset ovat hyvin pieniä tai vielä odottavat maailmaan tuloaan. 

Yhteiskuntamme tulisi pitää huolta nuorista myös heidän täysi-ikäistyttyään. Olisi tärkeää, että perhettä perustettaessa varmistettaisiin, että nuoret omaavat perhe-elämän edellyttämät riittävät, realistiset ja käytännönläheiset tiedot ja taidot. Tällaisia asioita ovat mm. toisen ihmisen kunnioittaminen, luottamus, aito läsnäolo, vastoinkäymisten hyväksyminen osaksi elämää ja halu tehdä töitä sekä itsensä kanssa että parisuhteen eteen. Nämä asiat sisäistettyään he aikanaan välittävät näitä arvoja eteenpäin omille lapsilleen ja antavat terveen mallin vanhemmuudesta ja parisuhteesta. Vastuu kasvatuksesta on siis ennenkaikkea jokaisella vanhemmalla, eikä jollain ulkopuolisella taholla, kuten esimerkiksi kouluilla, joille vastuuta on yhä enemmän sälytetty. Koulujen opetussuunnitelmiin lisätyt vuorovaikutus- ja tunnetaitojen opetus ovat kiistämättä yksi tärkeä lisä kotien tekemälle kasvatustyölle, mutta lopullinen vastuu on aina lasten vanhemmilla. 

Mikäli ennaltaehkäisevistä toimista huolimatta ajaudutaan riitatilanteeseen, olisi tärkeää, että vanhemmat saisivat apua viipymättä. Nykyään apua joutuu odottamaan turhan kauan tai asiakkaita pallotellaan viranomaisyksiköstä toiseen. Kokemuksemme mukaan perheoikeudellisissa palveluissa, lastensuojelussa ja tuomioistuinlaitoksessa ei tunnisteta häiriöistä käyttäytymismallia riittävän hyvin. Henkilöstö tarvitsee kipeästi lisää koulutusta tästä kasvavasta ilmiöstä. Riitatilanteissa ei aina haluta tai kyetä näkemään, mistä riidassa on oikeasti kyse ja kuka on häiriöinen, riitaa ylläpitävä osapuoli. Asiantuntijuutta on kyllä maassamme, mutta jostain syystä tekijät eivät nyt kohtaa toisiaan. Lasten asioita tulisi aina olla käsittelemässä moniammatillinen työryhmä, ja mukana tulisi olla esimerkiksi lapsiasioihin perehtynyt psykologi. 

Huoltajuusasioiden ratkaisuissa on valitettavasti nähtävissä, että lapsen etu ei ole aina toteutunut. Tämä ei liene uuden lapsen huoltolain tarkoitus? Huoltoriidoissa ratkaisevassa roolissa olevassa olosuhdeselvityksessä tulisi tutkia perusteellisemmin molempien osapuolten kyky toimia lapsen vastuullisena, tasapainoisena vanhempana. Oikeudenkäyntiprosessin kestäessä vuoden, jopa ylikin, ei kuukauden kestävä olosuhdeselvitys muutamine käynteineen aina anna totuudellista kuvaa perheen tilanteesta. Mikäli vanhemmuuden tutkimisprosessi tehtäisiin perusteellisemmin moniammatillisessa työryhmässä, voitaisiin löytää riidan todellinen syy ja aiheuttaja sekä riitaa ylläpitävät tekijät ja mahdollinen ratkaisu siihen. Tämä voisi olla yksi keino, jolla kanteiden uudelleen nostamista harkittaisiin tarkemmin. 

Keinoja tarvitaan myös, että oikeudenkäyntiprosessiin kuuluvaa aika saataisiin olellisesti lyhennettyä. Paikkakunnasta riippuen perhe joutuu odottelemaan ratkaisua puolesta vuodesta reiluun vuoteen, mikä on aivan liian kauan. Helsingin Sanomat kysyi artikkelissaan (5.2.2023) oikeusministeri Henrikssonilta, mihin hän laittaisi ylimääräisen miljardin. ”Ensin 90 miljoonaa tuomioistuimiin ja oikeudenhoitoon, jotta asiat käsiteltäisiin nopeammin.” Olemme täysin samaa mieltä Henrikssonin kanssa- kyse on rahasta, mutta myös tahtotilasta- haluammeko panostaa pitkällä tähtäimellä lapsiin, joiden varassa yhteiskuntamme tulevaisuus lepää?

Huoltoriidoissa ei saa unohtaa kaikkein tärkeintä- lasta! Jokainen huoltoriita on lapselle äärimmäisen rankka kokemus, ja vaikka hän ei näennäisesti oirehtisikaan, olisi tärkeää, että lapsella olisi taho, jossa hän voisi säännöllisesti käydä kertomassa kuulumisiaan tai saisi terapeuttista apua. Tämä saattaisi ennaltaehkäistä pidempiaikaisten mielenterveysoireiden syntymistä. Nykyisellään lasta ei välttämättä kohdata huoltoriidan aikana kertaakaan tai korkeintaan kerran mahdollisen olosuhdeselvityksen myötä. 

Vanhempien rooli lapsen hyvinvoinnissa -tai pahoinvoinnissa- on kiistaton. On tärkeää, että lapselle ollaan totuudellisia vaikeistakin asioista. Huoltoriidasta, niinkuin muistakin vaikeista asioista tulee puhua lapsen ikätaso huomioiden. Lapset ovat kyllä viisaita ja aistivat, että jotain pelottavaa on meneillä, mikäli asioista vaietaan. Puhumattomuus, asioiden salaaminen ja toisen osapuolen haukkuminen ovat pahinta lapselle, sillä hän on lojaali molemmille vanhemmille- hehän ovat hänelle rakkaimpia ihmisiä maailmassa.  Lapsen arjen tulisi säilyä mahdollisimman normaalina riidan keskelläkin. Läsnäolo, kosketus, syli, puhuminen ja lapsen kuunteleminen aidosti ovat yksinkertaisia, normaaleja kasvatukseen liittyviä asioita, joita lapsi kaipaa aikataulutetun tekemisen ja tavarapaljouden sijaan. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja perusoikeus elää elämäänsä rauhassa ovat arvoja, joita kuka tahansa normaali vanhempi haluaa välittää lapselleen.

Ketään ei saa kiusata! Joissakin tapauksissa ero voi olla lapselle paras ratkaisu, mutta yksikin huoltoriita on lapselle liikaa. 

Tuija Niemenmaa, toimitusjohtaja Apua Minulta Sinulle Oy