Lähivanhemmuus huoltoriidoissa

Erotilanteiden ja huoltajuuden tunnuslukuja

THL:n tilaston mukaan vuonna 2019 lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisoikeudesta vahvistettiin sosiaalitoimessa 45 181 sopimusta. Huoltosopimuksista:

• 93 prosentissa sovittiin yhteishuollosta
• kuudessa prosentissa yksinhuollosta äidille
• yhdessä prosentissa yksinhuollosta isälle.
• Valtaosa (81 %) asumissopimuksista tehdään äidin luona asumisesta.

Erillään asuvien vanhempien lapsen asumisesta esim. vuoroviikoin vanhempiensa luona sovittiin 3 330 lapselle. Vuoroasumisten osuus oli 19 prosenttia asumissopimusten määrästä.

Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta lapsella voi lain mukaan olla vain yksi virallinen asuinpaikka. Isät ovat äitejä harvemmin lasten lähivanhempia. Tilastokeskuksen vuoden 2019 perhetilaston mukaan:

• noin 153 000 perhettä muodostuu äidistä ja lapsista
• noin 33 000 muodostuu isästä ja lapsista.

Riitatilanteissa yleisimmät ratkaisut ovat yhteishuoltajuus ja lapsen asuminen äidin luona

Vuonna 2006 tehdyn laajan tutkimuksen mukaan

• valtaosassa (65 %) huoltoriitatapauksia tuomioistuin oli päättänyt, että lapsen tulee asua äidin luona
• alle kolmanneksessa (27 %) tapauksista oli tehty päätös lapsen asumisesta isän luona

Loppuosassa tapauksia oli päätetty lapsen asumisesta vuoroviikoin kummankin vanhemman luona tai lasten asuminen oli jaettu siten, että osa lapsista asui äidin luona ja osa isän luona. Huoltomuodosta päätettäessä yleisin muoto oli yhteishuoltajuus.

Mitä tarkoitetaan lähivanhemmuudella?

Sosiaalitoimessa ja oikeusasteissa lähivanhemmuuden käsite on melko suppea- käytännössä sillä tarkoitetaan lapsen asuinpaikkaa. Viranomaisten päättäessä siitä, kumman vanhemman luona lapsi asuu, yhtenä kriteerinä pidetään lapsen elinolosuhteiden pysymistä vakaina ja muuttumattomina. Merkittävänä tekijänä pidetään lapsen koulu- tai päivähoitopaikkaa. Asiaa ei tulisi kuitenkaan nähdä näin yksioikoisesti vaan lapsen tilannetta pitäisi tarkastella kokonaisvaltaisemmin. Asumispäätös ei saisi perustua ainoastaan konkreettisiin asioihin, kuten koulu tai osoite, vaan ratkaisun perustana pitäisi olla muitakin lapsen edun kannalta tärkeitä seikkoja, kuten lapsen henkisen kasvun tukeminen ja kyky asettaa lapsen etu oman henkilökohtaisen edun edelle. Joskus jopa muutos ja uusi asuinympäristö voivat olla lapsen edun kannalta paras vaihtoehto. Lähivanhemman on pystyttävä luomaan lapselle turvallinen kasvuympäristö. Parhaimmillaan tämä onnistuu hyvin, jos lähivanhempi on etävanhemman kanssa tasavertainen kasvattaja.

Jos avioero on riidaton ja vanhempien välinen vuorovaikutus toimii jollain tasolla, ongelmia ei todennäköisesti edes synny, asui lapsi kumman vanhemman luona hyvänsä. Jos taas toinen vanhemmista on häiriöinen, ei ole lapsen edun mukaista, jos viranomaiset määrittelevät tällaisen vanhemman lähivanhemmaksi. Lähihuoltajuus tarkoittaa häiriöiselle usein samaa kuin yksinhuoltajuus. Jos häiriöisellä on mahdollisuus käyttää tätä saavuttamaansa asemaa, sen hän todennäköisesti tekee.

Kokemuksemme mukaan häiriöinen lähivanhempi korostaa usein omaa paremmuuttaan vanhempana ja mitätöi samalla etävanhempaa. Hän ei neuvottele tai tiedota etävanhempaa lasta koskevista asioista, vaan tekee päätöksiä omavaltaisesti väittäen, että ne ovat lapsen edun mukaisia. Lapsi on voitu manipuloida kertomaan, että päätös on lapsen ja lähivanhemman yhteinen, vaikka tosiasiassa päätöksen on tehnyt häiriöinen lähivanhempi yksin. Tämän vuoksi etävanhempi joutuu usein selvittelemään lasta koskevia asioita eri tahojen kanssa (esim. koulu, terveydenhuolto ja viranomaistahot), mikä aiheuttaa lapselle tarpeetonta ristiriitaa ja turhaa henkistä painetta.

On erittäin tärkeää, että vanhemman häiriöisyyttä ei salata lapselta vaan asiasta puhutaan avoimesti ja rehellisesti lapsen ikä ja kehitystaso huomioiden. Lapsella pitää olla mahdollisuus ilmaista ja käsitellä tunteitaan vanhemman tukemana ja on tärkeää myös tuoda esille, että lapsi ei ole millään lailla syyllinen vanhempien välisiin ristiriitoihin. Jos lapsi saa käydä asioita läpi turvallisessa ilmapiirissä ei-häiriöisen vanhemman kanssa ja saa näin tukea henkiseen kasvuunsa, hän saattaa selvitä vähemmillä henkisillä vaurioilla.

Tuomioistuimessa lähivanhemmuutta päätettäessä yksi merkittävistä kriteereistä on, kumpi vanhemmista pystyy tukemaan toisen vanhemman vanhemmuutta eli huolehtimaan tapaamisten toteutumisesta, yhteydenpidosta toiseen vanhempaan ja säilyttämään myönteisen käsityksen tästä.

Lähivanhemmuus ei myöskään ole pelkkä lapsen osoite ja siksi viranomaisten pitäisi pystyä arvioimaan vanhemmuutta laajasti ja puolueettomasti pidemmällä aikavälillä. On tärkeää, että narsistinen käyttäytymismalli tunnistetaan ja lapsen asioiden parissa työskentelevät ja niistä päättävät tahot kouluttavat henkilökuntaansa tunnistamaan häiriöisen. Narsistinen käyttäytyminen on pahimmillaan erittäin tuhoisaa lapselle ja hänen perheelleen ja siksi olisi tärkeää tutkia jokainen huoltoriitatapaus perinpohjaisesti, jotta lapsen etu toteutuisi.

Kokemuksemme mukaan riidattomissa eroissa, joissa kumpikaan vanhempi ei ole häiriöinen, vanhemmat pystyvät sopimaan kaikki lastensa tapaamisiin, huoltoon, elatukseen tai asumiseen liittyvät asiat eikä kirjallisia sopimuksia edes välttämättä tarvita. He ovat joustavia ja kunnioittavat toisiaan vanhempina. Tällöin toteutuu oikeasti se, mitä lapsen edulla tarkoitetaan.

Tuija Niemenmaa, toimitusjohtaja Apua Minulta Sinulle Oy